xml version="1.0" encoding="iso-8859-1"?> Joskus tuntuu, että yksinhuoltajalla on suuremmat paineet onnistua - Yksinhuoltajan päiväkirja
Joskus tuntuu, että yksinhuoltajalla on suuremmat paineet onnistua
12.02.2007
Tukiviidakko oli aikamoista papereiden kanssa sähläämistä ja myös tulojen pilkkoontuminen viiteen eri tukeen ja myös viiteen eri maksupäivään ei tehnyt elämästä mitenkään erityisen helppoa ja joustavaa.

Minä olen 30–vuotias yksinhuoltajaäiti Tampereelta. Poikani täyttää kohta viisi vuotta, ja olemme olleet kahdestaan ihan alusta saakka. Olin kotona kolme vuotta, eli koko sen ajan kun sain kotihoidontukea. Sitten lapseni meni tarhaan, ja minä pääsin aloittamaan ”normaalin” elämän eli palasin kouluun sekä työelämään.

Joskus tuntuu, että yksinhuoltajalla on suuremmat paineet onnistua. Lapsen poikkeava käyttäytyminen tai ongelmat pistetään helposti isättömyyden piikkiin. Varsinkin pojilla. Joten jollain tapaa minulla on kova näyttämisen tarve, kyllä minä pärjään ja kyllä minä lapseni kasvatan yksinkin. Tunnen joskus myös sairasta mielihyvää tilanteista, joissa minun, yksinhuoltajan, poika pärjää tai käyttäytyy paremmin kuin normiperheen herrantertut.

Plussia ja haasteita


Yksinhuoltajuuden plussapuolia on ehdottomasti oma päätäntävalta. Saan pukea, kasvattaa, syöttää lapseni juuri niin kuin haluan, keneltäkään kysymättä. Samoin parisuhdekriisejä vierestä seuranneena olen usein hyvinkin tyytyväinen siitä, että kaiken muun lisäksi ei tarvitse vielä kaapin paikasta tapella. Elämääni helpottavat myös samalla paikkakunnalla asuvat mahtavat ystävät, jotka ovat osanneet auttaa, mikä tärkeintä, myös silloin kun en ole apua pyytänyt.

Haastavinta arjessa on kaiken ennalta miettiminen ja järjestäminen. Jos tulee joku meno, mielettömät organisaatiopyörät päässäni alkavat pyöriä ja asioiden järjestely alkaa. Joskus kaipaan todella paljon sitä hetkessä elämistä, hetken mielijohteesta asioiden tekemistä. Että voisi vaikka lähteä lenkille illalla tai poiketa kaljalla kavereiden kanssa. Minulla isovanhemmat asuvat toisella puolella Suomea, samoin siskoni, joten verivelvoitelapsenvahteja ei samassa kaupungissa ole.

Tukiviidakossa

Olin kolme vuotta poikani kanssa kotona. Ne ajat olivat erityisen haastavia. Sain apua kaupungin kotipalvelusta, mikä helpotti arkeani huomattavasti. Siivoukset ja lääkärillä käynnit järjestyivät lähes kokonaan tämän ansiosta. Taloudellisesti pärjäsin elatus-, toimeentulo- ja kotihoidontuen, asumis- ja lapsilisien avulla. Tukiviidakko oli aikamoista papereiden kanssa sähläämistä ja myös tulojen pilkkoontuminen viiteen eri tukeen ja myös viiteen eri maksupäivään ei tehnyt elämästä mitenkään erityisen helppoa ja joustavaa.

Myös työvoimatoimiston suhtautuminen hämmästyttää, sillä kotihoidontuen päätyttyä ilmoittautuessani työttömäksi työnhakijaksi minulle langetettiin viiden kuukauden karenssi, koska en täyttänyt työssäoloehtoa. Tarkastelujakso oli kaksi edellistä vuotta, ja työvoimatoimisto katsoi, että kotiäitinä oleminen ei täytä työssäoloehdon vaatimuksia. Asemani oli yhtäkkiä huonompi kuin työttömän, kiitos kolme vuotta kestäneen kotiäitiyden.

Olen aloittanut opiskelut ja työskentelen alasta johtuen kausiluontoisesti mahtavassa työpaikassa. Työnantajani on lähes ikäiseni nainen jolla on myös pieni lapsi, joten hän ymmärtää tilanteeni erinomaisesti ja joustoa tulee aina tarpeen vaatiessa. Tuntuu ihan luksukselta kun säännölliseen arkeen kuuluu muita aikuisia ihmisiä jotka eivät liity lapseeni millään tavoin!

Vapaapäivien tärkeys

En tunne erityisiä omantunnonpistoja vapaapäivinä siitä, että vien lapseni tarhaan, vaikkei minulla olisikaan siihen erityistä tarvetta. On ihanaa palata joskus vaan sänkyyn nukkumaan, ja olla kerta kaikkiaan tekemättä yhtään mitään. Yleensä kaikki ne hetket, jolloin lapsi on jossain muualla, tulee käytettyä jotenkin hyödyksi, eli siivoamalla, opiskelemalla, tai vaikka menemällä kauppaan tekemään rauhassa ruokaostoksia.

Joskus vaikeina hetkinä olen vain puskenut eteenpäin silkalla tahdonvoimalla, olen miettinyt että näillä korteilla mennään mitkä olen saanut ja muuta ei voi. Ja onhan minun elämässäni jotain maailman hienointa – pieni poika, elämäni mies, jonka olen itse synnyttänyt!