xml version="1.0" encoding="iso-8859-1"?> Nyt tuntuu, että olen voiton puolella - Yksinhuoltajan päiväkirja
Nyt tuntuu, että olen voiton puolella
12.02.2007
Yllätyksekseni minulle jäi sata euroa vähemmän käteen kuin 842 euroa pienemmällä palkalla. Menetin 340 euron asumistuen, päivähoitomaksuksi määrättiin paria senttiä vajaa n. 290 euroa ja veroprosenttini nousi huomattavasti.

Vanhemmuudessa on ihaninta lapset ja tunne siitä, että on ehyt. Aivan samalla tavalla me yksinhuoltajat nautimme vanhemmuudesta kuin kaksinhuoltajatkin. Ehkä enemmänkin, kun me emme voi hoidattaa toisella puoliskolla lapsia, vaan meidän on tehtävä se ihan itse.

Arjen haastavuus varmaan on sitten oma tarinansa. Haastavinta on hoitaa työasiat ja kotiaskareet aina yksin. Ei voi edes kinastella toisen aikuisen kanssa kumman vuoro on imuroida tai ripustaa pyykit. Ei voi tulla töistä sanoen; minulla on hirveä migreeni, tee ruoka, minä menen nukkumaan. Tai voi, mutta lapset alkavat ehkä itkeä. Tähän toki tottuu ja organisointikyky kehittyy. Onneksi nykyinen esimieheni on isä itsekin ja ymmärtää lasten sairastumisen takia tulevat yllättävät poissaolot. Työyhteisöni on myös tarpeeksi suuri, jolloin yksi ihminen ei ole niin korvaamaton kuin pienissä yrityksissä.

Arjen pyörittäminen taidetta

Arjen pyörittäminen yksin on taidetta, eikä sen kertomiseen riitä sanat. Joskus itsekin illalla sängyssä miettii, miten ihmeessä selvisin tästäkin? En tiedä olisiko ollut helpompaa luovuttaa heti ja istua vain päivät tupakalla parvekkeella, tehdä lapsille ruuaksi Atrian hampurilaisia ja Pirkka-ranskanperunoita ja olla välittämättä postiluukusta tulevista kirjeistä. En halveksi ihmisiä jotka valitsevat sen tien, toivottomuus on musta aukko, joka imee ihmisestä kaikki voimat ja taisteluhengen.

Aikoinaan vaikean eron jälkeen vaihdoin paikkakuntaa, jotta ex-mieheni ei vaanisi minua oven takana joka ilta. Aloitin ammattikorkeakouluopinnot ja lapseni aloittivat perhepäivähoitajalla. Elin 2,5 vuotta opintorahalla ja lapsilisillä sekä minimielatustuella. Tämän ajan päiväbudjettini laskujen ja lyhennysten jälkeen oli 3,5 euroa. Sillä ostin kaiken ruuan, pesuaineet, vaatteet sekä alussa kahdelle vaippaikäiset vaipat. En saanut opintolainaa, sillä eron jälkeen minulla menivät luottotiedot. Makselin entisestä liitosta jääneitä velkoja ja samalla yritin sovitella niitä.

Ei toimeentulotukea

Toimeentulotukea en tietenkään saanut, sillä sosiaalitäti katsoi opintolainan olevan minulle myös tuloa, vaikka en sitä edes saanut. Toisaalta, ehkä tasapainon vuoksi, sama täti ei katsonut vanhoja velkoja minulle menoiksi, vaikka niitä oikeasti makselin. Olisin toki voinut jättää kaiken maksamatta, mutta halusin luottotietoni takaisin, jotta minusta tulisi kunniallinen kansalainen jälleen. Ilman luottotietoja ei voinut tilata Hobby Hallista osamaksulla tyynyjä, ei päästä pankkiin töihin, eikä edes saada kunnon asuntoa, puhumattakaan puhelinliittymästä.

Onneksi vanhempani asuvat maalla, joten heidän tuomien hirvenlihojen ja kalapakettien avulla selvisimme. Naapurit toivat meille heidän lapsilleen pieneksi käyneitä vaatteita ja kummit ostivat syksyisin lapsille uudet toppahaalarit ja talvikengät. Valmistuin vuotta laskettua nopeammin ja sain samoihin aikoihin viimeisen lainanlyhennyksen maksettua. Työskentelin jonkin aikaa kassana ja palkkani oli 1358 euroa. Verrattuna aikaisempaan sentinvenytykseen palkkani tuntui valtavalta. Lisäksi sain toki ilmaisen päivähoidon ja asumistuen asuntooni.

Palkka nousi, tulot laski


Koulutusta vastaavan työn etsintä turhautti; yhden työn menetin täysin varmasti sen vuoksi, että olin yksinhuoltaja. Työsopimus oli kättelyä vaille valmis kun minulta kysyttiin onko lapsia ja miestä. Vastaukseni aikana käsi laski, hymy hyytyi ja mies istahti takaisin tuoliin kiittäen ajastani. Lopulta löysin sopivan työn ja palkkani nousi 2200 euroon/kk. Mietin jo miten ihanaa olisi ostaa uudet talvikengät kun olin jo 4 vuotta kävellyt samoilla ja että kävisin baarissa viettämässä hulvattoman illan, sillä aiemmin yksi olut olisi ollut enemmän kuin koko päivän budjetti. Yllätyksekseni minulle jäi sata euroa vähemmän käteen kuin 842 euroa pienemmällä palkalla. Menetin 340 euron asumistuen, päivähoitomaksuksi määrättiin paria senttiä vajaa n. 290 euroa ja veroprosenttini nousi huomattavasti. Onneksi lasten kouluun menon jälkeen ei päivähoitomaksuja ole tarvinnut maksaa.

Nämä yhdeksän vuotta yksinhuoltajana ovat opettaneet paljon; minä en esimerkiksi paljasta olevani yksinhuoltaja kun käyn jossakin. En jaksa kuunnella kuinka olemme yhteiskunnan elättejä tai oma vikani kun valitsin väärän puolison. Parempi elää sulavasti joukossa ja levittää peitepuikkoa silmien alle, kuin paljastaa synkkää salaisuutta. Yksinhuoltajamiehet saavat kunniaa ja loistetta, olivat sitten miten huonoja vanhempia tahansa ja yksinhuoltajanaiset ovat kaikki huoria.

Muutaman kerran on sormi ollut liipaisimella ja ajatuksena on ollut lähteä. Kummallakin kerralla paras ystävättäreni on aavistanut tilanteen ja tunkeutunut väkisin yökylään pakottaen jatkamaan. Onneksi niin. Nyt tuntuu, että olen voiton puolella, mutten silti vielä tuuleta.