xml version="1.0" encoding="iso-8859-1"?> Viikonloppuisukki - Yksinhuoltajan päiväkirja
Viikonloppuisukki
12.02.2007
Kun ero koitti, päätin, etten ainakaan alkuun kinaa liian kapeasta tapaamisoikeudesta, kaikki on tarpeeksi ikävää ilman riitojakin.

Purin hammasta ja sain pidätellyksi itkuni, kun muuttokuorma peruutti hitaasti pois talon luota, jossa siihen asti olin asunut vaimoni ja kahden pienen lapsemme kanssa.

Uusi kämppäni on lähellä, ei ihan naapurissa, mutta kävelymatkan päässä, sen lapsenikin jaksavat kulkea, kun heitä haen ja tuon. Se olikin tärkein kriteeri uudelle pesälleni. Pieni se on, mutta vaimoni oli linjannut jo kauan sitten, että minusta tulee erotilanteessa sitten vain viikonloppuisukki, joten en kai suurempaa kämppää ansaitsekaan.

Kun ero koitti, päätin, etten ainakaan alkuun kinaa liian kapeasta tapaamisoikeudesta, kaikki on tarpeeksi ikävää ilman riitojakin.

Etukäteen aavistelin, että ero tulisi olemaan kuin pitkä sukellus mustassa luolassa, mustassa vedessä, alta jonkinlaisen vedenalaisen esteen, mutta valo kajastaisi jostain kaukaa - ehkä. Niin se todella sitten olikin. Muuton jälkeen, lattialla romukasan keskellä levätessäni alkoi jo helpottaa.

Aika vähälläkin tulee toimeen

Luulin olevani askeetikko, mutta kylläpä sitä rojua onkaan kertynyt. Toisaalta on huomannut, että aika vähälläkin tulee toimeen, päivästä päivään. En ole kaivannut telkkua, videoita, mikroaaltouunia, leivänpaahdinta, kahta puhelinta.

Koska lapseni pitävät musiikista, jätin opiskeluaikoina hankkimani CD-soittimeni heille, ja vielä paljon vanhemmat stereot, jotka toimivat hyvin yhteen soittimen kanssa. Hesarin luen töissä - varakkaammalla työkaverilla on tapana tuoda se sinne. Käsin pyykkääminen on tullut tutuksi.

Vaimoni valisti asiantuntijan kertoneen, että jos mies lähtee perheestä kävelemään, mukaan miehellä on yleensä joko toinen nainen jo odottamassa tai mielenhäiriö. Taipumuksenani on luottaa asiantuntijoihin joten pohdinkin, minkä lajin mielenhäiriö minulla on - kuorruttamassa kylmää, laiskaa, mukavuudenhaluista, itsekeskeisestä, pikkusieluista perusluonnettani.

Välillä tuntuu, että teen kaiken väärin

Välillä tuntuu, että oikeastaan kaiken teen väärin. Kämppäni on varmaan sittenkin liian pieni - lapset kasvavat kieroon kun tänne ahtautuvat, hyvä jos leikit mahtuvat heidän mukanaan. Toisaalta kämppäni on liian suuri, sillä elelen viikolla herroiksi, siellä ihan yksin, minä mukavuudenhaluinen.

Vaimoni mukaan olin huono isä, huonosti kotona ja aina väsyneenä, ja sittenkin säntäämässä omien menojeni perään. No, nyt pääsi minusta sitten. Harmi vaan, ettei voi erota vaimostaan ilman että eroaa lapsistaan.

Välillä tuntuu, että tässä on patologisesti syyllinen kaikkeen.

Aikaa valmisteluun

Nyt viikonloppuisukkina nautin siitä, että voin etukäteen valmistella askartelemiset ja ruuatkin jo viikolla, kaikessa rauhassa. Varmaan synti sekin. Ja taas: syntiä olisi myös se, jos en valmistelisi. No niin. Jos aiomme leipoa, voin tehdä taikinan sopivan valmiiksi esimerkiksi torstaina. Jos askartelemme, voin tehdä viikolla hankalat, aikuisen kärsivällisyyttä vaativat tylsät osuudet - tarvikkeiden varaamisen, pohjustukset, mittaamiset - ja säästää kaikki kivat vaiheet lapsille.

Viikolla pujottelen ehkä sitten kuivuvien luomusten välistä, mutta sehän on pelkästään mukavaa. Jos ruokapöytä on täynnä tavaraa, ei sekään haittaa. Siivoan sitten ehkä seuraavana, yksinäisenä viikonloppunani.

En ole osannut luopua luomu-ruuasta

Helposti paljon rahaa menee ruokaan. En ole paljoa osannut luopua tottumuksestani ostaa reilusti luomua, vaikka järki sanoo, että tässä tilanteessa pitäisi nyt pyristellä niin pienillä menoilla kuin mahdollista. Kokkaan paljon kotona - se on vähän periaatekin - raahaan töihin sitten kirjavia pöperöitäni. Työkaverit muljauttelevat, lapsenikin karsastavat, mutta kyllä made on perkeleen hyvää vaikka sellaisenaan uuniin mätkäistynä, päineen nahkoineen. Nirsoilun aika tulee, kun isukkiviikonloppu koittaa. Itselleni maistuu oikeastaan mikä vain ruoka, joten välillä otan lukua kun lapseni erottelevat itse tekemistäni lihapullista sipulinmuruja lautasen äärille. Kun on kaksi viikkoa aikuisten seurassa, myös helposti unohtaa, että lapset eivät ole aikuisia. Tällaisissa kohdissa arvostan entisen vaimoni kärsivällistä lempeyttä, ja tarkistan ajatuksiani.

Nirsoilun saimme käännettyä yhteiseksi kujeeksi, kun lapseni laativat minulle muistutukseksi hienon kuvitetun ruokalistan, tai siis sen vastakohdan: ”Ei kiitos meille” –menyyn. Katson luottavasti kokin kykyihini ja muutenkin itseeni, sillä elämää on varmasti myös mateen, hauen, sipulin, paprikan, lehtisalaatin, suolakurkun, emmentalin ja tomaattimurskan toisella puolen.