xml version="1.0" encoding="iso-8859-1"?> Jäädäänkö henkiin? - Yksinhuoltajan päiväkirja
Jäädäänkö henkiin?
12.02.2007
Tilanne on kärjistynyt nyt, kun murrosikä alkoi – siis tyttärellä. Minä pääsin jo sanomasta, että olen selvinnyt hänen kansaan helpolla. Mutta ihan liian aikaisin päästin sen suustani. Nyt olemme elämänvaiheessa, jossa ainoa tavoite on, että selviämme sen läpi hengissä ja jotenkin eheinä.

Tyttäreni on onni autuus elämässäni, hän päätti tulla ja aika oli juuri oikea. Kovasti olemme joutuneet vakuuttelemaan ympärillä oleville, että me olemme perhe vaikka meitä on kaksi. On aina ollut. Siskokin tokaisi, että mitä te siellä kahdestaan… Siis kun me ollaan täällä omassa kotona, meidän oma perhe. Ja viihdytäänkin.

Minä en ole koskaan kokenut olevani yksinhuoltaja, koska tämä on minun oma valintani. Enkä ole koskaan ollut yhdessä tyttäreni isän kanssa, niin että minut olisi jätetty tai petetty.

Aina on ollut aikuisia ihmisiä tyttären ja äidin saatavilla, ja varsinkin päivähoitoiässä ja vielä tyttären ollessa ala-asteella tuntui, että löytyy verkostoa ja oli mukavaa ja tärkeää puhua omasta lapsesta muiden aikuisten kanssa. Myös isovanhempien ja kummien kanssa on voinut jakaa, ainakin niitä isoja asioita – suruja ja iloja. Jossain vaiheessa, kun ympärillä oli paljon perheitä, joissa oli kaksi aikuista ja ne jotenkin sulkeutuivat omiin arkiinsa, tuli kovin yksinäistä. Eikä niitä arjen pieniä tapahtumia ole aina ollut montaa ihmistä kohtaamassa. Jaettu ilo on kaksinkertainen jne…

Hankkikaa enemmän lapsia ja aikuisia saman katon alla

Tilanne on kärjistynyt nyt kun alkoi murrosikä – siis tyttärellä. Minä pääsin jo sanomasta, että olen selvinnyt hänen kansaan helpolla. Mutta ihan liian aikaisin päästin sen suustani. Nyt olemme elämänvaiheessa, jossa ainoa tavoite on, että selviämme sen läpi hengissä ja jotenkin eheinä. Niin että ei tapahtuisi mitään liian suurta vahinkoa.

Tiedän, murrosikä on tärkeä elämänvaihe, ja minun täytyy päästää pienokaiseni itsenäistymään. Mutta tämä aika perheessämme on saanut minut ajattelemaan, että yksi lapsi ja yksi aikuinen perheessä on aivan patologista. Hankkikaa enemmän lapsia ja aikuisia saman katon alla. Olisi se toinen aikuinen, jotta minulla äitinä säilyisi edes jonkinlainen aikuisuus, enkä kaataisi kaikkea omaa likasankoa tuon kasvavan taimen päälle. Siis kaksi murrosikäistä sittenkin, ja välillä tuntuu, että minä se pahempi.

Ulospäin tuollainen 15-vuotias näyttää sangen välinpitämättömältä, kuunteleekohan edes minun monologejani? Mutta kuitenkin niin herkkä ja hukassa, ja kun me emme nyt voi olla väleissä, emmekä avoimesti toisiamme varten, olisi niin hyvä, että olisi se toinen, jonka puoleen kääntyä. Isään suhde on liian etäinen, ja se joku pitäisi olla arjessa läsnä ja paikalla.

Tarvitsisin tukea äitiyteen ja vanhemmuuteni

Rajoista riidellään, rahasta ja hankinnoista, luottamuksesta, kotitöistä, lävistyksistä, läksyjenteosta. Ja juuri kun ajattelen myrskyn tyyntyneen, on uusi erä alkamassa. Haluaisin suojella, kieltää, rajoittaa, opastaa, tarvitsisin tukea äitiyteen ja vanhemmuuteni, ihan joka päivä. Jonkun sanomaan kannustusta erätauoilla, itsetunto ja omanarvontunto eivät kovin korkealla heilu. Äitiydestä ei juuri nyt saa kovastikaan kicksejä… Hampaat irvessä hymyilen ystävien vauvauutisille, onko minusta tullut kyyninen?

Tyttäreni huoneessa on musiikkihiljentynyt, peiton alta löytyy äidin punkkaritukka.