xml version="1.0" encoding="iso-8859-1"?> Välillä tuntuu, ettei jaksa ja sitten huomaakin vain jaksaneensa - Yksinhuoltajan päiväkirja
Välillä tuntuu, ettei jaksa ja sitten huomaakin vain jaksaneensa
12.02.2007
Jäin työttömäksi helmikuun lopussa ja Kelan ensimmäinen päiväraha maksettiin toukokuussa. Voin kertoa, ettei paljon naurattanut miettiä mistä ruokaa, mistä rahaa velkojen maksuun.

Minusta tuli yksinhuoltaja vajaa 15 vuotta sitten, tyttäreni synnyttyä. Yksinhuoltajuus oli tietoinen valinta ja jo silloin olin päättänyt etten siihen negatiiviseen muottiin mahdu. Enkä ole mahtunutkaan. Lapsia minulla on kaksi, -92 syntynyt tytär ja -95 syntynyt poika.

Lasten isä pyöri alkuun kuvioissa mukana, muttei hänestä perheen isäksi ollut. Helpommalla pääsin, kun jatkoin elämää kolmisin lasten kanssa. Kuvioon kuului tietysti se, että lasten isä oli (ja on) enemmän tai vähemmän psykopaatti, monenlaista ongelmaa ja hankaluutta aiheuttamassa meidän elämässä. Tyypillinen retku, ei maksa elatusmaksuja. Kaupunki maksaa alinta mahdollista eli liian vähän.

Yksin vastuussa lapsista ja elämästä

Sinkkuvanhemmuudessa on parasta ja pahinta se, että on yksin vastuussa lapsista ja elämästä. Välillä tuntuu, ettei jaksa ja sitten huomaakin vain jaksaneensa.

Olen opiskellut, kun lapset olivat pieniä, valmistunut ammattiin ja nykypäivän mukaan tehnyt runsaasti pätkätöitä. Ollaan siis "tarvittaessa toimeentulevia". Se vaan kun ei riitä. Lapset, teini-ikäiset, tarvitsevat yllättävän paljon uusia vaatteita, kenkiä, polkupyöriä, luistimia, milloin mitäkin. Ei meillä harrasteta, haaveillaan vaan.

Töitä teen mielelläni, mitä tahansa. Aina niitä ei vaan ole. Edelliskeväänä, oltuani vuoden kutsumustyössäni (jatkoa ei tullut, yhteiskunta säästi), jäin työttömäksi. Jäin työttömäksi helmikuun lopussa ja Kelan ensimmäinen päiväraha maksettiin toukokuussa. Voin kertoa ettei paljon naurattanut, miettiä mistä ruokaa, mistä rahaa velkojen maksuun. Sossussa sanottiin, ettei tipu rahaa, koska olin saanut helmikuussa lomarahat. Tämä minusta onkin se suunnaton epäkohta, työssäkäynnistä rangaistaan. Pitäisi olla joku rahamäärä minkä saisi tienata ennen kuin vaikuttaa esim. Kelan rahoihin. Ihmiset laskevat kannattaako mennä töihin päiväksi kahdeksi, odottaa tilinauhoja ja Kelan päätöksiä.

Yhteiskunta tekee vähävaraistenelämästä vaikeaa

Yhteiskunta tekee vähävaraisten, niiden jotka haluaisivat pärjätä omillaan, elämästä niin kovin vaikeaa. En enää ihmettele, miksi monet jäävät yhteiskunnan tukien varaan. Se vaan on helpompaa niin.
Ihmetyttää vain se, miksi yhteiskunta tekee sen mahdolliseksi.

Ei me kakrujen kanssa aina toimeen tulla rahallisesti. Kaikessa mahdollisessa säästetään ja ihan koko ajan, ollaan oikeasti köyhiä. Epävarmat työmahdollisuudet rasittavat ja se, ettei pysty tarjoamaan lapsille kaikkea mitä haluaisi. Toisaalta lapsista, varsinkin tyttärestä, on kehittynyt todella tarkka kuluttaja. Hän miettii hintoja ja pohtii asioita. Ekologinen elämäntapa on meille tärkeää.

Haaveilen lottovoitosta tai suuresta ihmeestä

Tukea yksinhuoltajuuteni varrella olen saanut vanhemmiltani ja vertaistukea muilta yksinhuoltajilta. Mutta ajatus tästä on kirkastunut: "Olla aikuinen, on olla yksin." Vierellä on yrittänyt kumppani kulkea, minä vain niin vahvaksi kasvanut.

Haaveilen lottovoitosta tai suuresta ihmeestä. Haaveilen siitä, että saan lapseni kasvatettua kunnon kansalaisiksi, ajatteleviksi ihmisiksi. Itse haluaisin elämässä pärjätä, ilman avunpyyntöjä toimeentulotuen suuntaan. Varmasta työpaikasta. Sellaisesta, mistä saisi palkan, jolla ihan oikeasti elää.

Yhteiskunnallisesti yksinhuoltajan elämä ei ole helppoa, tuet ovat pienentyneet, eikä ihan tosissaan huomata miten uuvuttavaa yksinhuoltajuus ja köyhyys käsi kädessä ovatkaan.
Mutta me ollaan taas pärjätty ja jatkossakin pärjätään, toivon niin. Ihmeitä ei tapahdu, niitä tehdään.